perjantai 20. huhtikuuta 2018

ECSD4 Stromess- tutkimussukeltajia Orkneyllä


Vuosi sitten olimme Riikan kanssa edellisessä Euroopan tutkimussukeltajien konferenssissa Madeiralla. Tuolloin seuraavaksi pitopaikaksi valikoitui Orkney ja isännäksi paikallinen Heriot-Watt yliopiston kampus Stromness nimisessä pienessä kylässä. Siinä Madeiran auringossa tuli sukkela tunne, tuonne on osallistuttava! Reilu vuosi myöhemmin istuin Ferry Inn nimisessä pubissa, jonka ylemmässä kerroksessa nukuin paremmin kuin hyvin. Pubin puheensorina oli sopivasti turvallisen unettavaa.
Matka perille oli vähintäänkin kiinnostava. Heräsin aamulla klo 4:25 kun aivoni muodostivat kuvan passista, joka oli unohtunut kotiin. Pienten peliliikkeiden jälkeen ehdin koneeseen ajoissa. Hymyilytti kun kentällä viereiselle tiskille tuli mies kyselemään seuraavaa lentoa koska... noh, passi oli kotona. Taisi olla kansallinen, unohda-passi-päivä! Lennon vaihto oli Edinburgissa, astuessani lopulta ulos koneesta keskellä Orkneytä, katselin vain maisemia ja hymyilin. Oli juuri niin kaunista kuin olin kuvitellutkin, ehkä vähän kauniimpaakin, mutta hiivatin kylmää. Hyppäsin jättiläskin laukkuni kanssa taksiin ja huristelin Kirkwallin kentältä hotelliin. Taksikuski oli paikallinen, aksentti oli himppasen haastava ja jouduin miettimään kaikki kiertoilmaisut termille ”Täh?” kun yritin pysyä kärryillä- Excuse me, Sorry, What´s that…
Oma esitelmäni Shiptrap Jussarö- Citizen Science- projektina herätti kiinnostusta ja hyvää keskustelua heti ensimmäisenä konferenssipäivänä. Yleisö oli vaikuttunut tavastamme yhdistää vapaaehtoisten työpanos tieteellisiin tavoitteisiin. Citzen Science teeman alle oli kertynyt eniten esitelmiä, tuntuu olevan kuumapottu juurikin nyt. Yleisössä oli useampia vapaa-ajallaan sukeltavia ihmisiä tiukkojen tieteilijöiden seassa. Sukellusosaaminen on hyvinkin painottunut asialle vihkiytyneille harrastajille ja sukelluskouluttajille, tiukat säädökset pidättelevät tutkimussukeltajia. Yhteensä konferenssivieraita oli nelisenkymmentä. Kaukaisin osallistuja tuli Amerikasta asti, minä ja puolalainen Piotr Balazy edustimme Itämeren aluetta.
 Esitelmät oli teemoitettu mukavasti ja konferenssin ohjelmaan kuului myös arkeologinen tutustumisretki paikalliseen kulttuurimaisemaan. Klassikkopaikoista kävimme tutustumassa Skara Brae nimiseen asuinpaikkaan, joka on rantatörmällä vaarassa huuhtoutua mereen. Katselimme myös pohjoisia versioita Stonehengin kivikehistä ja mietimme niiden keskellä, miksi ne on rakennettu? Opas oli aika kärkäs arvostelemaan arkeologien tulkintoja, jolloin otin puheenvuoron ja totesin että ”there is a difference between imagination and fantasy”. Hän tuntui hyväksyvän kommenttini, eikä hän enää niin aktiivisesti kritisoinut arkeologien ammattikuntaa loppuretken aikana.

 Konferenssi jatkui vielä torstain sisätiloissa, jolloin kuulimme esitelmiä sukellusfysiologiasta, kylmän veden testisukelluksista ja saimme esittelyn useammalle suljetun kierron sukelluslaitteelle. Ne ovat todella kovaa vauhtia tulossa tutkimussukellukseen, sillä niiden avulla voidaan sukellusaikoja pidentää merkittävästi. Eri laitevalmistajien edustajat kehuivat kilpaa omiaan, Suomessa suosituin on tanskalaisten tekemä ”JJ” ja Orkneyltäkin löytyy kyseisen laitteen suosijoita.
 Kylmien vesien testit olivat relevanttia tietoa pohjoisen alueen sukeltajille, suoritus laskee kylmässä noin 30%. Sukelluksen johtajalla ei ole niin paljon ongelmia kylmän sietämisen kanssa kuin muilla. Tämä kertoo motivaation tärkeydestä, myös muun ryhmän tsemppaamisella oli iso merkitys kylmänkestolle. Päivä lopeteltiin sukellusturvallisuutta pohtivaan työpajaan. Kokoonnuimme pienryhmiin miettimään asiaa ja jakamaan kokemuksia. Joitakin juttuja kuunnellessa loppui omakin hengittäminen hetkittäin. Aika hurjistakin paikoista sukeltajat ovat selvinneet. Yhdeksi tärkeäksi teemaksi nousi kommunikaatio, on erittäin tärkeää puhua itsestäänselvyydetkin aina läpi. Rutiininomaisia laitetarkastuksiakaan ei saa ohittaa. Inhimillisiä virheitä kuitenkin sattuu, meille kaikille, niinpä niin- minullekin!

 Perjantaina pääsimme merelle sukeltamaan ja testaamaan käytännössä mitä opimme turvallisuustyöpajasta. Sukelsimme tukialus Haltonilta, jota operoi Bob Anderson alati reippaan miehistönsä kanssa. Bob briiffasi meidät valmiiksi Karlsruhen (cruiser) hylylle, jonka vieressä pohjalla oli valtava ”Horse mussel pelto”. Meribiologit olivat suuntaamassa sinne. Omaksi sukellusparikseni tuli erittäin kokenut sukelluskouluttaja Tim Clements, joka ei hätkähtänyt kun kerroin, etten ole suorittanut vielä avovesiä Nitrox-kurssista. Aluksen reipas henkilökunta oli tuutannut tankkini täyteen Nitroxia, olettaen että hallitsen homman. Nitrox on happirikasta paineilmaa, jonka kurssi meillä on juuri meneillään. Analysoitiin kaasusta hapen osuus Timin kanssa yhdessä ja onnistuin siinä ylösalas pullon ympärillä loikkiessani niksauttamaan selkäni. Kerroin tästäkin sukellusparille, joka totesi vain, että otetaan rauhallisesti.

 Arvuuttelin tarvitsemaani lyijymäärää ja pistin 10 kg painoliiveihin kamaa. Tämä osoittautui täydellisen riittämättömäksi, sillä sinkkupullolla ja takkiliivillä sukellettaessa tuntuu nostetta olevan enemmän kuin pienessä pitäjässä. Rakasta aluspukua ei käy syyttäminen, vaikka Weezlellä oli taatusti oma osuutensa painon tarpeeseen. Niinpä sain sukeltaa Timin kanssa vain lyhyen hetken, sillä vedin itseni alasmenoköyttä pitkin hylylle 26 metriin, ajatellen että paine kyllä puristaa ylimääräisen ilman puvusta ja liivistä ja noste asettuu. Ei asettunut, joten tutkailimme hylkyä vain niiltä osin, kun pystyin puristelemaan kiinteitä rakenteita vahingoittamatta niitä, niissä kiinni olevia biologisia tyyppejä tai sukelluspariani. Omaksi riskiksi mietin alasmenoköyden pitävyyden, erityisesti siinä vaiheessa kun se muuttuu ylöstuloköydeksi ja siinä on pakko roikkua tiiviisti, ettei tapahdu tahaton pintaantuminen liian aikaisin ja liian nopeasti. Heti kun saimme Timin kanssa päät pinnalle, aloitin vuolaan anteeksipyytelyn, oli virhearvio minulta lähteä sukeltamaan liian vähillä painoilla. Huomaan että motivaatio päästä näkemään kuuluisat Scapa Flown saksalaisen laivaston hylyt ylitti terveen harkintakyvyn. Onneksi mitään erityisempää ei tapahtunut, sukelluksesta tuli vain todella lyhyt verrattuna Timin normaaleihin rebe-sukelluksiin. Hän on kolunnut Scapan hylyt vuosien varrella useasti, joten turaamisestani ei jäänyt hänelle huono mieli.

Pakollisen itseruoskinnan jälkeen päätin minäkin rauhoittua, selkä kipuili vielä enemmän eikä mikään asento ollut enää hyvä. Niinpä jätin päivän toisen sukelluksen väliin ja päästyämme rantaan kiiruhdin paikalliselle osteopaatille hoitoon. Osteopaatti Paula moitti minua lempeästi, ei olisi pitänyt mennä sukeltamaan niksahtaneella selällä. Tunnin käsittelyn jälkeen hän antoi kuitenkin vihreää valoa seuraavan päivän sukelluskeikalle. Säteilin onnesta, sillä lauantain workshop oli varsinaisesti se, johon olin ilmoittautunut etukäteen.

 Lauantai oli Bobin ja Andrew Huntin suunnittelema. Hänen käyntikortissa lukee BSAC National Instructor/Expeditions Officer, jossa roolissa hänet oli kutsuttu mukaan konferenssiin. Andy kommentoi erittäin aktiivisesti esitelmiä ja piti itsekin loistavan puheenvuoron kansalaistieteen mahdollisuuksista. Alempaa Britanniasta oli saapunut Andyn vanhoja sukelluskavereita tuoden mukaanaan RIBin, jolla vapaaehtoisten tiimi sukelsi jo perjantaina. Katselin heitä suurella arvostuksella Haltonin kannelta pienen kumiveneen pomppiessa perjantain kohtuullisen kovassa aallokossa, sateesta nyt puhumattakaan. Lauantaina oli tarkoitus käydä kuvaamassa Cöln (assistant cruiser) fotogrammetrista mallia varten ja tarkastaa viistokaikuanomalioita. Vaikka Scapa Flowta on sukellettu ja tutkittu aktiivisesti, löytyy sieltä siltä aina jotain uutta. Nyt haaviin saatiin etsintävalojen alustoja ja pari ankkuria, kaikki ilmeisesti ensimmäisen maailmansodan saksalaisesta laivastosta.

 Mietin kukakohan suostuu lähtemään kanssani hylylle perjantaisen keventelyn jälkeen. Andy ilmoittautui reippaana vapaaehtoiseksi, totesin että olin salaa toivonutkin häntä sukellusparikseni. Andy on erittäin kokenut rebe-sukeltaja ja kouluttaja, joten tiesin, että hänen kanssaan on helppoa olla vedessä. Lisäsin kuusi kiloa lyijyä varusteisiin, eikä sekään meinannut riittää, mutta sillä sentään pärjäsi. Hylky makaa pohjassa kyljellään, sukelsimme katsomaan sen kansirakenteita 30 metrin syvyyteen ja kuvasin kyljessä näkyviä rakenteita mallinnusta varten. Niiden alkuperäistä tarkoitusta vielä mietittiin. Andy viestitti valoillaan että on aika jatkaa matkaa ja lopetin kuvauksen. Matkalla nousuköydelle sukellusparini katosi hylyn sisälle, väläyttelin hänelle valoja, ettei löisi päätänsä kansipalkkeihin. En mennyt perässä, sillä avoimen kierron laitteella sukellettaessa ilmakuplat eivät tee hyvää metallirakenteille. Pystyin seuraamaan Andyä kyljen aukoista, ja tiesin ettei hän menisi kovin syvälle hylkyyn sisälle. Eihän me siitä oltu etukäteen puhuttu, eikä sovittu, mutta sukellus hylyn sisään näytti leikkisältä päähänpistolta. Näin jälkikäteen arvostellen, ei nyt ehkä kuitenkaan viikon viisain teko. Vaikeaa selittää, mutta toisten ihmisten kanssa vain syntyy intuitiivisesti luottamussuhde. Toisten kanssa se ei synny edes yhteisten kokemusten jälkeen.

Sukellusten välissä kiinnittäydyimme vanhan sotasataman laituriin, joka toimii nykyisin museoalueena. Museo on kiinni uudistusta varten, sillä vuonna 2019 tulee kuluneeksi sata vuotta saksalaisalusten uppoamisesta. Scapa Flow on kuuluisa tästä maailman suurimmasta alusten ”itsemurhasta”, jonka Ludwig von Reuter (Rear Admiral) määräsi tapahtuvan aluksille, jotka olivat jääneet brittien sotavangeiksi ja saksalaiset eivät halunneet luovuttaa heille täydellistä laivastoaan. Niinpä salainen operaatio alusten upottamiseksi hoidettiin kesäkuussa 1919. Aluksia nostettiin pelastustoimissa mm. 1920-luvulla, ne jotka ovat jääneet jäljelle toimivat nykyisin sukellusturismin vetonauloina. Niihin siis kannattaakin panostaa uusimalla museon näyttelyä.

 Sunnuntaina ei ollut enää virallista konferenssin ohjelmaa ja minunkin piti ottaa jo taukoa sukelluksista maanantain kotiinpaluun vuoksi. Viimeisen sukelluksen ja lennon väliin on hyvä jättää vuorokausi, ettei sukeltajantauti iske kesken lennon typen alkaessa kuplimaan veressä.  Niinpä sopivaa jäähdyttelyä sunnuntaille oli väyläestehylkyjen snorklaaminen. Ihan niin kovaa jäähdyttelyä en tosin kaivannut kuin nyt sain, sillä vedin kuivapuvun vetokejun huolimattomasti kiinni ja jääkylmä meri survoutui pukuuni sisälle. Vetskari kiinni ja snorklaus sai jatkua. Uimme Andyn kanssa koko vallitien matkan kuvaten blokadilaivoja muun ryhmän sukeltaessa samoja kohteita. Snorklaaminen oli yllättävän kivaa myös märällä kuivapuvulla.

Rannan lähtöpaikka sijaitsi lammasaitauksessa. Vaeltaessani puskapissalle oli ensimmäinen sopiva kuoppa jo varattu. Siellä makasi kuollut lammas. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan jatkoin vähän kauemmaksi. Kysyin paikallisilta mitä tehdään kun spottaa kuolleen lampaan ja vastaus oli, ettei tehdä yhtään mitään. Niin yleisiä laiduntavien lampaiden ennenaikaiset lähdöt ovat. Rauha hänenkin sielulleen sitten vaan.

 Liekö korvani jo tottunut paikalliseen aksenttiin, mutta paluumatkan taksikuskin kanssa pystyin jo jutustelemaan täydellisen sujuvasti. Hän oli aitoakin aito paikallinen ja sukujuuret ulottuivat 1400 luvulle. Hän kertoi löytäneensä ystävänsä kanssa arkistolähteitä Norjasta, jossa heidän esi-isänsä esiintyivät samassa yhteydessä. Oli jokseenkin liikuttavaa ymmärtää että ystävyydetkin voivat periytyä. Toivon että konferenssin aikana solmimani uudet ystävyydet kestäisivät tästä edes murto-osan. Uskon kansainväliseen yhteistyöhön todella lujasti.

Saan siis olla todella kiitollinen Museovirastolle siitä, että minut päätettiin lähettää kyseiseen konferenssiin. saan olla kiitollinen kaikista uusista opeista ja tapaamistani ihmisitä. Tällaiset pienet konferenssit ovat ihania, siellä tapaa ihmisiä, joiden kiinnostuksen kohde ei välttämättä ole ollenkaan arkeologiassa. Uusia ajatuksia syntyy helpommin eri alojen rajapinnoilla. Erityisesti silloin kun ihmiset pääsevät rauhassa tutustumaan ja vaihtamaan kokemuksia. Meitä kaikkia osallistujia yhdisti kiinnostus vedenalaiseen maailmaan ja halu edesauttaa sen hyvinvointia.

perjantai 6. huhtikuuta 2018

Stressikevät?

Kevät on jännää aikaa ihmisen ja meriarkeologinkin elämässä. Edellinen kenttäkausi tulisi olla prosessoitu talven pimeinä ja pitkinä tunteina, samalla kun tuleva sesonki jo nostelee päätään. No näin teoriassa, käytännössä tilanne on vähän toisenlainen. Uusia jänskiä asioita puskee sisään ovista ja ikkunoista, eikä me osata olla innostumatta. Pari päällekkäistä EU-projektia, yliopiston pari tutkimusprojektia ja talon omat ziljoonat projektit ovat iso kakku hallittavaksi kenelle vaan. Siispä pystyäkseen pysymään laudan päällä ja aallon harjalla, on otettava mindfullness harjoitteet käyttöön. Kannattaa olla siellä missä on, niin fyysisesti kuin henkisestikin. On turha pohtia mitäkaikkeevieläpitäisiehtiä kun voi keskittyä siihen asiaan mikä on akuuteimmin työn alla. Miten arvottaa asiat oikeaan järjestykseen? Se onkin vaikeampi kysymys!
 Viime aikoina meillä on ollut monenlaisia tapaamisia ja palavereja. Toisinaan mietitään hylkyindeksin muuttujia, sitten budjettia, välillä brainstormataan arkistolähteistä asiantuntijoiden kanssa ja ehkä kerran eläessä askarrellaan posket punoittaen Nitrox-kurssin kurssin 50 kohtaista kysymyslomaketta -enkuksi. Humanisteille matikkaa :) Läpi meni, mutta pääkopan puolikas herne kävi hetken ylikierroksilla. Primus oli Päivi, joka tosin oli käynyt kurssin jo aiemmin tutkimussukelluskoulutuksen yhteydessä. Toisin kuin me dinosaurukset, nitrox oli hädintuskin keksitty kun me opiskeltiin sukeltamisen saloja Riikan kanssa.
 Kevään erottaa siitäkin että Jesseä näkee enemmän. Kaluston kanssa on paljon huolto- ja säätöhommia ennenkuin päästään merelle. Wellamo on isossa huollossa, odotamme uuden navigointilaitteiston käyttöönottoa innolla. RIBin bensaletkukin saadaan toivottavasti uusittua ennen katsastusta. Suuntaamme ennen juhannusta Perämerelle, niin kauaksi kaikesta ettei RIBin katsastusaluekaan ulotu sinne. Saa nähdä miten ratkaisemme tuonkin logistikoinnin. Perämerellä on kuitenkin hiljattain löydetty uusi potentiaalinen hylkyloukkualue, jota olisi tarkoitus mennä dokumentoimaan ja sahaamaan ajoitusnäytteitä.
 Toinen kysymys liittyy henkilökunnan sukelluskelpoisuuteen. Viime kesäinen kaatuminen työkeikalla johti selän välilevyn pullistumaan, jota on talvi nyt paapottu. Selkä kestää jo kymmenen tunnin istumisen lentokoneessa, sukeltamisen lämpimissä vesissä ja mopon kyydissä nököttämisen, mutta tanssiminen aiheuttaa viiden päivän buranakuurin. Tuosta lämpimän veden sukeltamisesta tekisi mieli kertoa enemmänkin, mutta se oli kuitenkin lomaa ja luontosukeltamista, joten todettakoon että tiedän miltä näyttää mantarauskut kun niitä liihottaa useampi ohi kosketusetäisyydeltä! Lukekaa matkatoverini Maijan juttu tulevasta Sukeltaja-lehdestä.
 Nyt viikonloppuna pidämme BalticRIM-projektin workshopin Tammisaaressa. Osallistun myös Suomen tutkimussukelluksen ohjausyhdistyksen työpajaan, jossa rustataan sukeltamiselle turvallisuusohjeita. Riikka puolestaan pitää Göteborgissa esitelmää Marinarkeologiska Sällskapetin 40-vuotis juhlaseminaarissa. Vilkas ja produktiivinen viikonloppu! Maanantaina lähdenkin sitten edustamaan Suomea ECSD4 konferenssiin Orkneylle eli Skotlantiin. Täytyy yrittää pitää sielusta kiinni ettei se eksy kaikessa tässä vauhdikkuudessa. Leppoisaa viikonloppua, pitää elää niin ettei tarvi vanhainkodissa valehdella! (Tämän viisauden opin reissun sukellusoppaalta).
Minna

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Mudasta Maltalle, Hylkysukellusseminaarin heijastuksia


Hylkysukellusseminaari on kasvanut tärkeäksi sukeltajien kohtaamispaikaksi sen seitsenvuotisen elämänkaaren aikana. Museovirastolaisille se on tärkeä mahdollisuus jakaa tietoa suoraan sukeltajille, meidän tärkeälle viiteryhmälle. Tekisi mieli kirjoittaa rytmiryhmä, sillä niin hyvä syke sukeltavissa ihmisissä yleensä on. Halutaan hakeutua luontoon jakamaan kivojen ihmisten kanssa elämyksiä, joissa hylyt näyttelevät merkittävää roolia. Tätä sukeltajien ja hylkyjen sidettä on tärkeää vahvistaa, sillä Itämerestä löytyy paikkoja niin rantavesien hylky-tulkeille kuin niille viileäverisille, jotka kykenevät pysymään kasassa sadankin metrin syvyyksissä tapahtuneiden kohtaamisten jälkeen.

Immi avaa vuoden 2018 Hylkysukellusseminaarin Venemessujen yhteydessä.
Tilaisuuden avasi tuttuun tapaan Immi Wallin, jonka baby koko seminaari oikeastaan on. Immi oli tänä vuonna saanut ohjelmistoon kiinnostavat esitykset, joista ensimmäinen tuli Brittein saarilta, tarkemmin ilmaistuna Skotlannin Orkneyltä. Emily Turton (Huskyan Dive Charters) kertoi sotalaivojen tarinat ja miten niitä on päästy nyt tutkailemaan. Emily pyörittää Orkneyllä sukellusyritystä, joka tarjoaa samassa paketissa majoitusta ja sukellusretkiä Scapa Flown kohteille. Scapa Flow on sukelluspiireissä tunnettu ensimmäisen maailmansodan alusten hautausmaana. Tuolloin saksalaiset alukset odottivat tietoa tulevaisuudestaan sodan jälkeisissä mainingeissa. Amiraali Ludwig von Reuter organisoi ehkä maailmanhistorian suurimman alusten joukkoitsemurhan, sillä ajatus alusten luovuttamisesta liittoutuneille ei tuntunut mielekkäältä. Emily ei nyt kuitenkaan puhunut näistä hylyistä vaan sotalaivoista HMS Hampshire ja HMS Vanguard. Aikansa isoja merionnettomuuksia, joista Emily kertoi informatiivisesti ja innostavasti.
Emilyn esitys oli vaikuttava.
Museoviraston puheenvuorosta vastasivat Maija Matikka ja Riikka Alvik. Esitelmissä jaettiin ajankohtaisia asioita ja mainostettiin mm. juuri avautunutta kyselytutkimusta sukeltajille. Kysely liittyy syksyllä 2017 alkaneeseen BalticRIM projektiin, jossa vedenalaisen kulttuuriperinnön huomioiminen saatetaan osaksi merialuesuunnittelua. Yhteistyökumppanina toimii mm. Sukeltajaliitto, jonka sivuilta kysely on löydettävissä.

Maija kertoo tuoreita kuulumisia Museoviraston suunnalta.
Toinen kansainvälinen EU-projekti on nimeltään BALTACAR, jossa Viro on vetovastuussa. Suomi ja Ruotsi ovat yhteistyökumppaneita ja tavoite on parantaa hylkyjen käyttöarvoa matkailussa ja turismissa ylipäänsä. Venemessuilla onkin näyttävästi esillä vedenalaispuistojen kruununjalokivi KGA eli Kronprins Gustav Adolf, Helsingin hylkypuisto. Se avattiin jo vuonna 2000 ja on edelleen hyvin suosittu sukelluspaikka. Puiston opastauluja uusitaan projektin puitteissa ja siitä tehdään myös 3D-malli, jota ei jostain kumman syystä ole kukaan harrastajista innostunut vielä tekemään.

Ja nyt kun tuli mainittua 3D mallintaminen, täytyy kehua Richard Ellerin esitelmää. Hän jakoi useita vinkkejä miten hylkyä kuvatessa voi helpottaa myöhempää mallinnustyötä. Koko 3D-buumi Suomessa alkoi Kari Hyttisen esitelmästä samaisessa Hylkysukellusseminaarissa vuonna 2015 ja se on saanut lähes ilmiömäisen luonteen. Uskomattoman hienoa miten jo räpylänsä naulakkoon nostaneet kokeneet sukeltajat ovat uudelleen syttyneet hylkyjen mallintamisen ansiosta. Olemme Museovirastossa saaneet mallinnettua useampia hylkyjä myös aiemmin kuvatun materiaalin perusteella ja niitä on nähtävillä hylkyrekisterissä. Sovimme messujen yhteydessä että mallit tulevat jakoon myös Hylyt.nettiin, josta ne ovat sukeltajien helpommin löydettävissä. Suosittelen myös mallinnusta harjoittavien sukeltajien aktiivista jakamisotetta, sillä 3D-mallit palvelevat todella hyvin niin sukellusturvallisuutta kuin hylkyjenkin suojelua.
Richard vauhdissa opastamassa 3D-kuvaamista.
Yksi puheenvuoroista oli varattu Mikhail Ivanoville, mutta hänellä oli teknisiä ongelmia rajan ylityksessä Venäjältä. Tämän sujuvasti suomea puhuvan miehen auto oli nimittäin eri mieltä esiintymismatkasta Suomeen. Immi paikkasi hienosti pitämällä esitelmän viime vuosien sukellusvenelöydöistä, jotka upposivat toisen maailmansodan aikana. Ehkä kuulemme Mikhailin esitelmän Suursaaren alueen sukellusveneen hylkyjen etsinnästä jossain toisessa yhteydessä. Hän on todella hyvin perehtynyt venäläisen sukellusvenelaivaston sodan aikaisiin liikkeisiin ja löytänyt ainakin kolme sukellusvenettä.
Ismo ja Ilari ottivat yleisönsä upealla esityksellään.
Saimaan hylyt -tutkimusryhmä on tehnyt vuosikymmenien varrella perustutkimusta omien kotivesiensä kartoittamisessa. He ovat löytäneet viistokaikuluotaamalla lukuisia hylkyä. Ilari Vilmari ja Ismo Marttinen kertoivat sujuvasti ja värikkäästi hylkysukeltajien edesottamuksista promoten Saimaata sukelluskohteena erittäin onnistuneesti. Saimaan hylyissä on valtava tutkimuspotentiaali, samoin kuin lukuisia mahdollisuuksia kokea elämyksellistä sukeltamista. Itselleni tulee heti mieleen kalasoppa jossa kuvasimme 3D-mallia viime syksyn tarkastusmatkalla. Kyseinen Mikonsaaren hylky Lappeenrannan edustalla oli täynnä ahvenia, jotka mulkoilivat kalansilmillään epäluuloisesti Päiviä ja minua. Liekkös tämä ikävä kotirauhan rikkominen, joka edesauttoi mallin epäonnistumista vai kalojen ja niiden varjojen liikehdintä. No myönnettäköön, eipä utelias luonteeni ole omiaan systemaattiseen kuvaukseen eli päällekkäisyyttä ei välttämättä synny kun huomaa jotain jännää- jota on "ihanpakkohetivaan" päästä katsomaan. Ehkä pitäisi kuitenkin vaan päästä sukeltamaan enemmän ja harjoittelemaan.

Sokerina pohjalla oli Maltalta saapunut meriarkeologi Timmy Gambin. Hän jakoi yleiskuvauksen alueensa erilaisista kohteista. Erityisen paljon Maltan vesiltä löytyy pudonneita lentokoneita. Systemaattinen kartoitustyö on poikinut lentokoneiden lisäksi myös eri-ikäisiä hylkyjä. Vanhin löydöistä ajoittuu ajanjaksolle 700-675 EAA eli ennen ajanlaskumme alkua. Ollaan tekemisissä noin 2700 vuotta vanhan kauppalaivan kanssa eli yksinkertaisesti pökerryttävän vanha alus, joka on myös pökerryttävän syvällä. Kyseinen tietopommi lepää 110 metrin syvyydessä Gozo saaren vesillä. Päällimmäisenä näkyy 120 erilaista saviruukkua, joissa on kuljetettu pääasiassa viiniä. Tärkeää on huomioida, että lastissa on ainakin yhdeksää erilaista ruukkutyyppiä, joka on poikkeuksellista. Yleensä lastit koostuvat identtisistä ruukuista. Sedimentin sisässä arvellaan olevan 35% alkuperäisestä puulaivasta säilyneenä, samoin kuin tripla määrä lastina olleita ruukkuja. Jos Timmyn unelma toteutuu, niin arkeologisten kaivaustutkimusten jälkeen tulisi hylky konservoituna museoon nähtäville tukemaan Gozon turismia.
Timmy, meriarkeologian Sean Connery, on pitkäaikaisella työllään saanut poliitikotkin heräämään hylkyjen potentiaalisuuteen Maltan matkailun edistämisessä.
Tutkimustyössä ovat Suomesta toistaiseksi olleet mukana Immi ja Kari fotogrammetria-osaamisensa kanssa. Timmyltä eivät ylisanat loppuneet tästä hyvin sujuneesta yhteistyöstä. Helsingin reissu vahvisti entisestään kontakteja Suomen suuntaan. Kansainvälistä yhteistyötä tarvitaan, jotta veden alla odottavat tarinat menneisyydestä pääsevät kellumaan pinnalle ja löytämään uusia yleisöjä.

Tässä hommassa olemme kaikki samassa veneessä. Elämyksellisiä sukelluksia itse kullekin, virtuaalisti tai livenä, ja virittäessänne mieltänne avovesikauteen, käykää toki vastaamassa kyselyyn vedenalaisesta maisemasta. https://www.sukeltaja.fi/content/fi/40055/116547/51230/Kysely%20sukeltajille%20vedenalaisesta%20maisemasta.html

Isot kiitokset Immille ja vielä isommat onnittelut!
Tässä kohtaa haluaisimme onnitella pitkäaikaista yhteistyökumppaniamme Immi Wallinia. Immi pyyhkäisi tyylikkäästi kuudenkympin virstanpylvään ohi heti seminaarin jälkeen. Onnea Immi, turvallisia seikkailuja ja lukuisia vuosikymmeniä lisää!

Minna

torstai 14. joulukuuta 2017

Pidä oma suunta ja nopeus!

Vuosi 2017 on kääntynyt ehtoopuolelle ja on aika summailla mitä meidän kenttätiimi on vuoden aikana kokenut eli mitä on jäänyt laarin pohjalle. Kun teemme virastoraportteja, ynnäilemme lähinnä lukuja helposti sulateltavaan muotoon- montako uutta muinaisjäännöstä, - paikkaa, - sukellusminuuttia, - valokuvaa, - mallia jne. olemme työstäneet ja arkistoineet. Mihinkään ei raportoida sitä mitä olemme oppineet, miten kasvaneet ihmisinä ja miten montaa ihmistä vedenalaiset hylyt ovat meidän kauttamme koskettaneet. Se on kuitenkin paljon tärkeämpää kuin numerot.
 Onnellisen elämän perusta rakentuu sillä että kuuntelee itseään, eikä humppaa jokaisen muotivirtauksen mukana. Keskikokoisessakin päällikkövirastossa joutuu välillä polkaisemaan jalkaa jotta saa äänensä kuuluviin. Silloin on tärkeää muistaa naapurin isän neuvo, "Pidä oma suunta ja nopeus!"
 Kun katson kesällä Barösundissa otettua kuvaa, jossa avustan Päiviä kuoriutumaan ruokokasasta, muistan tuulisen kenttätyöpäivän. Sukeltaminen itsessään oli enemmän urheilua kuin tutkimista ja hylyn pohjaosa jäi löytymättä. Jollekin tästä voisi jäädä tunne epäonnistumisesta, mutta tässäkään ammatissa mitään hyvää ei synny väkisin.
 Niinpä muistankin mutkaisen tien perille ja polveilevat maisemat. Muistan mukavan hylkylöytäjän ja hänen perheensä, oman kesälomaa viettävän poikani ensimmäistä kertaa mukana snorklaamassa. Muistan samoilun vihreässä metsässä maapuolen kollegan perässä. Muistan ilakoivat koirat, seisoskelun kivikasojen äärellä ja lounashetken paikallisessa ravintolassa. Muistan miten olin kuolla nauruun kun Päivi nousi merestä hillitön ruokokakkusaari kiinnittyneenä laitepakettiin.

Muistan sen rauhan joka tarttui mukaan metsästä ja merestä.


Tämän rauhan tunteen haluan välittää teille eteenpäin. Maailmaa ei tarvitse saada valmiiksi ennen tätäkään vuoden vaihtumista. Olkaa itsellenne ja toisillenne armollisia, antakaa tuplahalauksia ja sanokaa ääneen miksi joku on teidän mielestä ihana.

Kiitos menneistä, näillä eväillä jatketaan eikä koskaan lopeteta ihmettelyä, eihän <3


Minna (kuva Mika Sarimo)


torstai 19. lokakuuta 2017

Paluu toimistolle

Meidän tiimissä kaikki rakastavat yli kaiken kentällä olemista. Sen elämyksellistä puolta ei voi liikaa hehkuttaa; Suomen luontoa niin monissa eri väreissä ja lämpötiloissa, jännän äärelle sukeltamista, uusien ihmisten tapaamista... tämä kaikki sopii vaihtelunhaluisille ihmisille kuin nenä nuppiin. Sitten koittaa syksy ja se hetki kun kenttäkausi taputellaan ja opetellaan käyttäytymään virkamiesmäisesti virasto-olosuhteissa. Jo fysiologinen sopeutuminen ottaa aikansa. Eilenkin työhuoneessa käytiin kummallisia keskusteluja, toisia paleli ja toiset jatkoi paitojen vähentämistä säädyllisyyden rajoille asti. Ulkoilmasta ilmastoituun sisälämpöön tottuminen ottaa tovin!
 Toimistolla odottavat kenttätöiden raportoinnit, jonka avulla saatetaan elää kesän huippuhetket uudestaan. Katsellaan valokuvia samalla kun niitä luetteloidaan Muskettiin, pyöritetään malleja ja viedään kohteita rekisteriin. Toimistolla odottavat myös lukuisa joukko ns. muuta hommaa, nytkin on työn alla kaksi artikkelia, joissa molempien DL on hassusti 30.11. Onneksi toinen artikkeli on yhteistyötä Nikon kanssa, kirjoitamme 3D mallinnuksesta Laivaloukkuna Jussarö- projektin kokemusten perusteella. Välillä työn sillisalaattimainen luonne hengästyttää ja salainen toive olisi voida joskus keskittyä yhteen juttuun edes tunniksi. Sisäistä keskustelua työn priorisoinnista joutuu näin aluksi käymään itsensä kanssa. Sitten kun saa hommat kirjattua ja marssijärjestykseen, on paljon helpompaa hengittää.
 Olen päivittäin erittäin onnellinen siitä että saan jakaa työhuoneen Päivin ja Riikan kanssa. Vertaistuki on pienemmissäkin asioissa heti olemassa ja vähän vino huumori pelastaa meidät monesta tilanteesta. Riikka on esimerkiksi aivan loistava viranomainen, hän hallitsee erilaisten raportointiohjelmien käytön mallikkaasti ja on aina valmis auttamaan. Lisäksi hän on toimistolla myös varsinainen Eka Vekara, kätköistä löytyy tarpeellista välineistöä vaikka työpöydän korjaamiseen. Päivi taas hallinnoi meidän datatulvaa esimerkillisesti ja ennen kuin olen ehtinyt muodostaa edes ajatusta, Päivi on jo ehtinyt siirtää aineistot turvallisille asemille. Meillä on hyvä tekemisen meininki.
 Naapurihuoneessa on loput meriarkeologi-tiimistä: Maija ja Sallamaria. Heistä harvoin tulee mainittua täällä blogissa, sillä keskitymme kertomaan kenttätöistä. He ovat kuitenkin se emoalus johon aina kiinnittäydymme palattuamme intergalaktisesta matkanopeudesta takaisin kotipesään. Heidän työsarkaansa Suomen meriarkeologiassa ei voi edes lyhyesti avata. Sallamaria on primus motor, joka tuo aina alalle jotain uutta. Nytkin BalticRIM- uusin EU-hanke, on hänen päättäväisyytensä ansiota. Sallamaria rupesi myös ensimmäisenä puhumaan vedenalaisesta maisemasta, jota nykyisin pidämme jo enemmän itsestäänselvyytenä.
 Maija on meidän Mama isolla ämmällä. Hän on se vastuunkantaja, joka ei pidä itsestään meteliä, mutta saa järjettömän paljon hyvää aikaiseksi pitkäjänteisellä työllään. Maija on myös mahdottoman mukava ja helposti lähestyttävä ihminen ja sen vuoksi myös meidän tärkein yhteyshenkilömme sukeltajien suuntaan.
 Tästä porukasta ei voi olla kuin kiitollinen. Toivotan meille kaikille voimia ja ystävällisyyttä myös itseä kohtaan. Me päästään vielä vähän kentälle kun Tvärminnessä on STOY:n järjestämä sukellusturvallisuusseminaari lokakuun lopussa.
 Nauttikaa syysväreistä, lähdenkin tästä ortopedille esittelemään selkääni :-)


Minna

maanantai 9. lokakuuta 2017

Bensasuihku

Riikka ottaa puulaji- ja ajoitusnäytettä kannosta. Kuva Päivi Pihlanjärvi.
Veneen moottori on kuin sydän. Bensa virtaa eteenpäin tankista verisuonia pitkin moottorille vieden venettä luikkaasti eteenpäin. Toisinaan suonia pitäisi huoltaa, jottei kävisi niin kuin meille kävi tänään. Bensaa pulppusi melkein puoli ämpäriä ennen kuin vuoto saatiin tyrehtymään. Loppu hyvin kaikki hyvin, potilas jäi henkiin ja hoitohenkilökunta haiskahtaa tovin reilusti bensalle, mutta on taas yhtä kokemusta rikkaampi!
 Mitä olemme oikein puuhanneet? Sunnuntai-iltasella haimme Päivin kanssa lentokentältä tanskalaisen meriarkeologin, Jorgen Denckerin, ja haimme RIB:in eli sataheppaisen kumiveneemme Vuosaaresta. Ponttoonit oli uusittu talvella ja moottori huollettu ja kunnossa. Käytimme venettä aiemmin kesällä ollessamme Savitaipaleella Lost Inland Landscape -projektin kenttätöissä ja se toimi moitteettomasti.
 Tämä LIL-hanke on Helsingin yliopiston tutkimushanke, jossa on tarkoitus etsiä Saimaan vedenalaisesta maisemasta merkkejä mesoliittisesta ihmistoiminnasta. Projektin tieteellinen johtaja on Satu Koivisto, juuri suoarkeologiasta väitellyt tutkijatohtori. Meidän tiimi toimii projektissa yhteistyökumppanina pääasiassa kentällä. Päätimme aloittaa LIL-projektin sukellukset maanantaina heti aamusta, joten siirtyminen Lappeenrantaan hoidettiin sunnuntaina.
 Lähtö ei mennyt ihan putkeen, olimme lähes tunnin myöhässä kentällä, sillä muistin Jorgenin lennon laskeutumisajan väärin. Matka pimeällä ja sateisella maantiellä ei ollut vaahtokarkkia; kanssamatkaajat torkkuivat kun puristelin rattia ja vakoilin peileistä- olihan vene edelleen koukussa kiinni? Perille tultua kello oli jo lähemmäs yksitoista illalla ja satoi edelleen.
 Aamulla saimme paikallisen vahvistuksen Pentti Kokin potkiskelemaan meitä liikkeelle. Jorgen todettiin flunssansa kanssa sukelluskelvottomaksi ja määrättiin pakkolepoon. Minä vedin sitkeästi buranaa selkäkipuun, mutta päästin irti ajatuksesta sukeltaa kivikautisessa metsässä ja tyydyin pinta-avustajan rooliin. Sukelluskelpoiseksi jäi ainoastaan Päivi, ja siihen se olisi jäänytkin, ellei olisi saatu paikallisia sukeltajia Ismo Marttista ja Sami Väisästä apuun.
 Ajoimme Sarviniemeen ja jakaannuimme veneporukkaan ja rantaremmiin. Rantaremmiläiset Ismo ja Sami sukelsivat mopoillen ja ehtivät etsimään laajalta alueelta kivikautisia kantoja, jotka ovat edelleen juurillaan kiinni järven pohjassa. Aikanaan alue on ollut kuivaa maata, mutta jääkauden jälkeinen kehitys on aiheuttanut veden tulvimisen eli transgression eteläiselle Saimaalle.
 En ollut aikaisemmin peruuttanut venettä veteen, mutta tulipahan sekin tehtyä tänään ensimmäistä kertaa. Pentti ja Sami jakoivat hyviä ohjeita ja vene saatiin laskettua onnellisesti järveen. Ongelmat alkoivat heti laiturissa. Pentti ihmetteli miten veneessä haisee bensalle ja huomasi ensimmäisen vuodon. Päivi ja Pentti korjasivat sen yhteistuumin ja saatoimme hurauttaa pelipaikalle. Päivi pulahti kuvaamaan kantoja 3D mallinnusta varten. Tuuli nousi navakaksi ja aallot sen myötä, matalassa vedessä kuvaaminen oli työlästä ja eteneminen piti ajoittaa aaltojen tahtiin.
 Näin mentiin lähes sukellusten loppuun asti, kunnes huomasin että veneen verisuonissa on toinenkin vuoto; vähän vakavampi kuin edellinen ja ryhdyimme valmistelemaan operaation keskeytystä. Ilmoitimme Päiville puhelimessa, että veneeseen kiipeämisen sijasta hän voisikin nousta rantaremmiin. Meidän piti Pentin kanssa ajaa RIB takaisin laituriin ja harjoittaa suonikirurgiaa.
 Tähän väliin voi kuvitella katkeavia bensaletkuja ja -suihkuja, sekä Ismon hätäpelastuksen uuden putken ja liittimien kanssa. Lopulta olimme vain pahan hajuisia, mutta onnellisia siitä ettei mikään, eikä kukaan räjähtänyt ja vuodot onnistuttiin hoitamaan siten ettei Saimaa saastunut.
 Päivän saaliina oli viisi kuvattua kantoa, tieto ettei etelämpänä ole lisää kantoja ja yksi puunäyte, sekä tietysti onnellisena sykkivä veneen moottori. Ajelimme takaisin majapaikkaan, johon Satu ja Riikka olivat myös tulleet hetkeä aiemmin. Kävimme kuvamateriaalia läpi ja pohdimme seuraavan päivän operaatiota pottu- ja kala-aterian äärellä.
 LIL-kenttätyöt jatkuvat Saimaalla koko viikon. Olen kuitenkin lupautunut esitelmöimään Helsingin yliopiston juuri avatussa Tiedekulmassa keskiviikkona Itämeri-teemaisessa tilaisuudessa, joten jätän tämän Itämeren exän loppuviikoksi. Itämeri ja Saimaa kasvoivat erilleen, sellaista se joskus on. Ja näin jonkun tuhannen vuoden päästä voi todeta että olipa se onnellista, jos ei muuten niin ainakin norppien näkökulmasta!


Tarkastelkaa omia bensaletkujanne ja voikaa hyvin!
Terkkuloisin,
Minna




Päivi ja ikuinen kamojen logistikointi. Kuva Minna.

Pentti ja RIB tutustelevat. Kuva Minna.




Mesoliittinen kanto. Tervaskannot ei ole enää mitään tämän jälkeen kun puhutaan kestävyydestä. Kuva Päivi.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Yhdellä räpylällä?

Saimaan pinnalla katsoo Päivin kokokasvomaskinsa takaa silmät pyöreinä- siis yhdellä räpylällä? Toinen räpylä irtosi loikassa, sillä Saimaan hylkysukeltajien Venla-tukialuksen veteenmeno-ominaisuudet ovat räpylät jalassa hankalat. Pitäisi kiepsahtaa suoraan selälleen laidalta, jota emme perinteisesti ole harrastaneet kokokasvomaskeilla sukeltaessa. Päivi meni nenä edellä ja toinen räpskä juuttui kaiteeseen, irtosi ja upposi ennen kuin kukaan ehti sanomaan edes kissakala.
 Pentti Kokki ja Ismo Marttinen olivat hetkeä aikaisemmin ankkuroineet aluksen, ja kaikukuvasta näimme olevamme ihan hylyn päällä. Kannustin Päiviä menemään suoraan alas, silloin olisi joku mahdollisuus löytää räpylä ennen kuin se uppoaisi täydellisesti mutaan. Sekunnin murto-osan emmittyään Päivi painui räpylän perään.
 Hetken kuluttua menin mukaan, tavoitteenamme oli ulkoiluttaa hämähäkkiä eli upeasti rigattua kamerakalustoamme ja kuvata hylky 3D mallinnusta varten. Olemme tulleet viikoksi Saimaalle kuvaamaan eri hylkyjä, joita taitava yhteistyökumppanimme, Saimaan hylyt- työryhmä, on löytänyt sitten viimenäkemän. Taidettiin elää vielä meriarkeologisen yksikön aikoja silloin kun edellisen kerran vierailimme Saimaalla (ennen v. 2011). Ei siis voi moittia että päntiönnään riehuisimme paikallisten sukeltajien riesana.
 Saavuimme maanantaina kahdestaan Päivin kanssa, sillä Riikkaa viedään Ahvenanmaalle Baltacar projektin puitteissa. Vähän meillä on orpoa ilman meidän rakasta Eka Vekaraa, joka on aina varautunut kaikkeen mahdolliseen. Maanantaina kävimme heti saavuttuamme kuvaamassa Karhusaari pohjoinen- nimisen hylyn ihan Lappeenrannan sataman tuntumassa. Kuvaaminen onnistui muuten mainiosti, mutta hylky oli aivan täynnä ahvenia. Isoja ja pieniä, laihoja ja lihaisia, joita kaikkia yhdisti yksi piirre- ne eivät osanneet pysyä paikallaan ja arvatenkin kalat ja niiden varjot tuottavat mallintamisessa vähän päänvaivaa... ja minä kun olin niiin onnellinen ettei meillä ole tällaista kirkkaiden vesien ongelmaa, jossa hylyt ovat hyvin monimuotoisia biologisia riuttoja.
 Kiinnittyessämme maanantain sukelluksen jälkeen takaisin sataman laituriin, löysimme pakun vierestä paloauton. Paikallisen pääpaloaseman sukeltajat olivat tekemässä kuntoisuussukellusta laiturin vieressä. Vaihdoimme heti kokemuksia sukeltajan työstä ja pääsin kehumaan uutta Weezle-aluspukua, joka on ihan järisyttävän lämmin, sama kun survoisi untuvamakuupussin kuivapuvun sisään. Ei ole tarvinnut enää palella, seikka joka tekee entisen pohjoisen asukkaan to-del-la onnelliseksi. Uskon että ihmisen elämässä on tietty indeksi varattuna kylmyydelle ja omani tuli täyteen jo vuosia sitten.
 Ymmärsin kuitenkin jossain vaiheessa lopettaa elvistelyn uudesta alusasusta ja tiedustelin josko saisimme virka-apuna pullot tankkaukseen. Tämähän onnistui ja ajelimme sitten keskustan halki paloauton vanavedessä. Hetken päästä oli pullot täynnä paineistettua ilmaa ja valmius tiistain sukelluksille olemassa.
 Tiistai alkoi jo mainitulla räpylän etsinnällä ja koska Päivi on aidosti pätevä arkeologinen dyykkari, niin räpylähän myös löytyi. Tässä vaiheessa menin Hämähäkin kanssa sekaan ja kiikuin pitkään hylyn parraslaidalla räpläten kuvausvaloja. Oli ihan lievästi sanottuna turhauttavaa, sillä neljästä lampusta sain palamaan vain yhden. Päivillä oli kuitenkin hyvä valo ja päätimme yrittää kuvausta maitomaisesta vedestä ja mutapöllystä huolimatta. Kiersimme melkein koko puisen hylyn, joka on 13 metriä pitkä ja jokusen metrin leveä, ennen kuin totesin, ettei hommassa ole mitään mieltä. Uimme myös parraslaidalla roikkuvan kalaverkon ohi, oli kiinnitakertumisen riskikin olemassa.
 On aina vaikeaa keskeyttää homma johon on valmiiksi latautunut. Nyt päätös oli kuitenkin ainoa järkevä ja tiesimme että meillä oli vielä toinen hylky kuvattavana. Könysimme ylös veneeseen ja suuntasimme kohti Taipalsaaren vesiä Umianlahden hylkyyn. Ismo kertoi että hylky on löytynyt yhden paikallisen mummon vihjeestä. Hän oli lapsena oikaissut kyseisen lahden poikki jäiden aikaan ja kirkkailla syysjäillä hylky oli erottunut veden pohjassa. Hylky olikin hyvin massiivinen puulaiva, sen hylkyyntymisprosessi oli edennyt aika pitkälle matalassa rantavedessä jossa jäiden kulutus on kovaa. Tässä kohtaa hylkäsimme hämähäkin ja kuvasimme GoPro kameralla ja lisävalolla. Napsin myös joitakin still-kuvia ja kuvatessani keularangan metallivahvistusta tuli mieleeni elokuva "Once we were Warriors".
 Ei sille voi mitään, hylyt on liikuttavia tällaisellekin paatuneelle komentoorskalle. Huomenna räpylöidään Imatran suuntaan!
Minna