maanantai 9. lokakuuta 2017

Bensasuihku

Riikka ottaa puulaji- ja ajoitusnäytettä kannosta. Kuva Päivi Pihlanjärvi.
Veneen moottori on kuin sydän. Bensa virtaa eteenpäin tankista verisuonia pitkin moottorille vieden venettä luikkaasti eteenpäin. Toisinaan suonia pitäisi huoltaa, jottei kävisi niin kuin meille kävi tänään. Bensaa pulppusi melkein puoli ämpäriä ennen kuin vuoto saatiin tyrehtymään. Loppu hyvin kaikki hyvin, potilas jäi henkiin ja hoitohenkilökunta haiskahtaa tovin reilusti bensalle, mutta on taas yhtä kokemusta rikkaampi!
 Mitä olemme oikein puuhanneet? Sunnuntai-iltasella haimme Päivin kanssa lentokentältä tanskalaisen meriarkeologin, Jorgen Denckerin, ja haimme RIB:in eli sataheppaisen kumiveneemme Vuosaaresta. Ponttoonit oli uusittu talvella ja moottori huollettu ja kunnossa. Käytimme venettä aiemmin kesällä ollessamme Savitaipaleella Lost Inland Landscape -projektin kenttätöissä ja se toimi moitteettomasti.
 Tämä LIL-hanke on Helsingin yliopiston tutkimushanke, jossa on tarkoitus etsiä Saimaan vedenalaisesta maisemasta merkkejä mesoliittisesta ihmistoiminnasta. Projektin tieteellinen johtaja on Satu Koivisto, juuri suoarkeologiasta väitellyt tutkijatohtori. Meidän tiimi toimii projektissa yhteistyökumppanina pääasiassa kentällä. Päätimme aloittaa LIL-projektin sukellukset maanantaina heti aamusta, joten siirtyminen Lappeenrantaan hoidettiin sunnuntaina.
 Lähtö ei mennyt ihan putkeen, olimme lähes tunnin myöhässä kentällä, sillä muistin Jorgenin lennon laskeutumisajan väärin. Matka pimeällä ja sateisella maantiellä ei ollut vaahtokarkkia; kanssamatkaajat torkkuivat kun puristelin rattia ja vakoilin peileistä- olihan vene edelleen koukussa kiinni? Perille tultua kello oli jo lähemmäs yksitoista illalla ja satoi edelleen.
 Aamulla saimme paikallisen vahvistuksen Pentti Kokin potkiskelemaan meitä liikkeelle. Jorgen todettiin flunssansa kanssa sukelluskelvottomaksi ja määrättiin pakkolepoon. Minä vedin sitkeästi buranaa selkäkipuun, mutta päästin irti ajatuksesta sukeltaa kivikautisessa metsässä ja tyydyin pinta-avustajan rooliin. Sukelluskelpoiseksi jäi ainoastaan Päivi, ja siihen se olisi jäänytkin, ellei olisi saatu paikallisia sukeltajia Ismo Marttista ja Sami Väisästä apuun.
 Ajoimme Sarviniemeen ja jakaannuimme veneporukkaan ja rantaremmiin. Rantaremmiläiset Ismo ja Sami sukelsivat mopoillen ja ehtivät etsimään laajalta alueelta kivikautisia kantoja, jotka ovat edelleen juurillaan kiinni järven pohjassa. Aikanaan alue on ollut kuivaa maata, mutta jääkauden jälkeinen kehitys on aiheuttanut veden tulvimisen eli transgression eteläiselle Saimaalle.
 En ollut aikaisemmin peruuttanut venettä veteen, mutta tulipahan sekin tehtyä tänään ensimmäistä kertaa. Pentti ja Sami jakoivat hyviä ohjeita ja vene saatiin laskettua onnellisesti järveen. Ongelmat alkoivat heti laiturissa. Pentti ihmetteli miten veneessä haisee bensalle ja huomasi ensimmäisen vuodon. Päivi ja Pentti korjasivat sen yhteistuumin ja saatoimme hurauttaa pelipaikalle. Päivi pulahti kuvaamaan kantoja 3D mallinnusta varten. Tuuli nousi navakaksi ja aallot sen myötä, matalassa vedessä kuvaaminen oli työlästä ja eteneminen piti ajoittaa aaltojen tahtiin.
 Näin mentiin lähes sukellusten loppuun asti, kunnes huomasin että veneen verisuonissa on toinenkin vuoto; vähän vakavampi kuin edellinen ja ryhdyimme valmistelemaan operaation keskeytystä. Ilmoitimme Päiville puhelimessa, että veneeseen kiipeämisen sijasta hän voisikin nousta rantaremmiin. Meidän piti Pentin kanssa ajaa RIB takaisin laituriin ja harjoittaa suonikirurgiaa.
 Tähän väliin voi kuvitella katkeavia bensaletkuja ja -suihkuja, sekä Ismon hätäpelastuksen uuden putken ja liittimien kanssa. Lopulta olimme vain pahan hajuisia, mutta onnellisia siitä ettei mikään, eikä kukaan räjähtänyt ja vuodot onnistuttiin hoitamaan siten ettei Saimaa saastunut.
 Päivän saaliina oli viisi kuvattua kantoa, tieto ettei etelämpänä ole lisää kantoja ja yksi puunäyte, sekä tietysti onnellisena sykkivä veneen moottori. Ajelimme takaisin majapaikkaan, johon Satu ja Riikka olivat myös tulleet hetkeä aiemmin. Kävimme kuvamateriaalia läpi ja pohdimme seuraavan päivän operaatiota pottu- ja kala-aterian äärellä.
 LIL-kenttätyöt jatkuvat Saimaalla koko viikon. Olen kuitenkin lupautunut esitelmöimään Helsingin yliopiston juuri avatussa Tiedekulmassa keskiviikkona Itämeri-teemaisessa tilaisuudessa, joten jätän tämän Itämeren exän loppuviikoksi. Itämeri ja Saimaa kasvoivat erilleen, sellaista se joskus on. Ja näin jonkun tuhannen vuoden päästä voi todeta että olipa se onnellista, jos ei muuten niin ainakin norppien näkökulmasta!


Tarkastelkaa omia bensaletkujanne ja voikaa hyvin!
Terkkuloisin,
Minna




Päivi ja ikuinen kamojen logistikointi. Kuva Minna.

Pentti ja RIB tutustelevat. Kuva Minna.




Mesoliittinen kanto. Tervaskannot ei ole enää mitään tämän jälkeen kun puhutaan kestävyydestä. Kuva Päivi.

tiistai 19. syyskuuta 2017

Yhdellä räpylällä?

Saimaan pinnalla katsoo Päivin kokokasvomaskinsa takaa silmät pyöreinä- siis yhdellä räpylällä? Toinen räpylä irtosi loikassa, sillä Saimaan hylkysukeltajien Venla-tukialuksen veteenmeno-ominaisuudet ovat räpylät jalassa hankalat. Pitäisi kiepsahtaa suoraan selälleen laidalta, jota emme perinteisesti ole harrastaneet kokokasvomaskeilla sukeltaessa. Päivi meni nenä edellä ja toinen räpskä juuttui kaiteeseen, irtosi ja upposi ennen kuin kukaan ehti sanomaan edes kissakala.
 Pentti Kokki ja Ismo Marttinen olivat hetkeä aikaisemmin ankkuroineet aluksen, ja kaikukuvasta näimme olevamme ihan hylyn päällä. Kannustin Päiviä menemään suoraan alas, silloin olisi joku mahdollisuus löytää räpylä ennen kuin se uppoaisi täydellisesti mutaan. Sekunnin murto-osan emmittyään Päivi painui räpylän perään.
 Hetken kuluttua menin mukaan, tavoitteenamme oli ulkoiluttaa hämähäkkiä eli upeasti rigattua kamerakalustoamme ja kuvata hylky 3D mallinnusta varten. Olemme tulleet viikoksi Saimaalle kuvaamaan eri hylkyjä, joita taitava yhteistyökumppanimme, Saimaan hylyt- työryhmä, on löytänyt sitten viimenäkemän. Taidettiin elää vielä meriarkeologisen yksikön aikoja silloin kun edellisen kerran vierailimme Saimaalla (ennen v. 2011). Ei siis voi moittia että päntiönnään riehuisimme paikallisten sukeltajien riesana.
 Saavuimme maanantaina kahdestaan Päivin kanssa, sillä Riikkaa viedään Ahvenanmaalle Baltacar projektin puitteissa. Vähän meillä on orpoa ilman meidän rakasta Eka Vekaraa, joka on aina varautunut kaikkeen mahdolliseen. Maanantaina kävimme heti saavuttuamme kuvaamassa Karhusaari pohjoinen- nimisen hylyn ihan Lappeenrannan sataman tuntumassa. Kuvaaminen onnistui muuten mainiosti, mutta hylky oli aivan täynnä ahvenia. Isoja ja pieniä, laihoja ja lihaisia, joita kaikkia yhdisti yksi piirre- ne eivät osanneet pysyä paikallaan ja arvatenkin kalat ja niiden varjot tuottavat mallintamisessa vähän päänvaivaa... ja minä kun olin niiin onnellinen ettei meillä ole tällaista kirkkaiden vesien ongelmaa, jossa hylyt ovat hyvin monimuotoisia biologisia riuttoja.
 Kiinnittyessämme maanantain sukelluksen jälkeen takaisin sataman laituriin, löysimme pakun vierestä paloauton. Paikallisen pääpaloaseman sukeltajat olivat tekemässä kuntoisuussukellusta laiturin vieressä. Vaihdoimme heti kokemuksia sukeltajan työstä ja pääsin kehumaan uutta Weezle-aluspukua, joka on ihan järisyttävän lämmin, sama kun survoisi untuvamakuupussin kuivapuvun sisään. Ei ole tarvinnut enää palella, seikka joka tekee entisen pohjoisen asukkaan to-del-la onnelliseksi. Uskon että ihmisen elämässä on tietty indeksi varattuna kylmyydelle ja omani tuli täyteen jo vuosia sitten.
 Ymmärsin kuitenkin jossain vaiheessa lopettaa elvistelyn uudesta alusasusta ja tiedustelin josko saisimme virka-apuna pullot tankkaukseen. Tämähän onnistui ja ajelimme sitten keskustan halki paloauton vanavedessä. Hetken päästä oli pullot täynnä paineistettua ilmaa ja valmius tiistain sukelluksille olemassa.
 Tiistai alkoi jo mainitulla räpylän etsinnällä ja koska Päivi on aidosti pätevä arkeologinen dyykkari, niin räpylähän myös löytyi. Tässä vaiheessa menin Hämähäkin kanssa sekaan ja kiikuin pitkään hylyn parraslaidalla räpläten kuvausvaloja. Oli ihan lievästi sanottuna turhauttavaa, sillä neljästä lampusta sain palamaan vain yhden. Päivillä oli kuitenkin hyvä valo ja päätimme yrittää kuvausta maitomaisesta vedestä ja mutapöllystä huolimatta. Kiersimme melkein koko puisen hylyn, joka on 13 metriä pitkä ja jokusen metrin leveä, ennen kuin totesin, ettei hommassa ole mitään mieltä. Uimme myös parraslaidalla roikkuvan kalaverkon ohi, oli kiinnitakertumisen riskikin olemassa.
 On aina vaikeaa keskeyttää homma johon on valmiiksi latautunut. Nyt päätös oli kuitenkin ainoa järkevä ja tiesimme että meillä oli vielä toinen hylky kuvattavana. Könysimme ylös veneeseen ja suuntasimme kohti Taipalsaaren vesiä Umianlahden hylkyyn. Ismo kertoi että hylky on löytynyt yhden paikallisen mummon vihjeestä. Hän oli lapsena oikaissut kyseisen lahden poikki jäiden aikaan ja kirkkailla syysjäillä hylky oli erottunut veden pohjassa. Hylky olikin hyvin massiivinen puulaiva, sen hylkyyntymisprosessi oli edennyt aika pitkälle matalassa rantavedessä jossa jäiden kulutus on kovaa. Tässä kohtaa hylkäsimme hämähäkin ja kuvasimme GoPro kameralla ja lisävalolla. Napsin myös joitakin still-kuvia ja kuvatessani keularangan metallivahvistusta tuli mieleeni elokuva "Once we were Warriors".
 Ei sille voi mitään, hylyt on liikuttavia tällaisellekin paatuneelle komentoorskalle. Huomenna räpylöidään Imatran suuntaan!
Minna

torstai 10. elokuuta 2017

Halu tulla nähdyksi?

Yksi ihmisen perustarpeista on halu tulla nähdyksi ja kohdatuksi. Välillä tuntuu että hylyillä on samanlaiset tarpeet. Suomen hylkyhistoria on täynnä ihmeellisiä sattumuksia ja löytötarinoita, paluumatkalla Jussaröstä kohtasimme yhden uuden tarinan Inkoon Barösundissa.


Paikallinen asukas Mika Sarimo oli löytänyt kotirannastaan omituisen puukappaleen. Tarkastellessaan tätä veden pyöristämää kummajaista tyttärensä Olivian kanssa, oli yhteinen tulkinta ollut "lintuveistos". Tästä havainnosta ilahtuneena viimeisemmäksi historiaa opiskellut tuleva kutosluokkalainen muisti muinaiset veneet ja hirvenpäät. Mika-isä innostui tutkailemaan ranta-aluetta lisää ja kahluusaappailla rantavesistä löytyikin useampia veneen osia.


Tässä vaiheessa löytöilmoitusta vietiin eteenpäin Museovirastoon, josta se sähköpostilla ohjautui myös omaan postilaatikkooni. Olimme ohittamassa Barösundia paluumatkalla Jussaröstä, kun muistin kyseisen viestin. Elämä on opettanut "vie mennessäs ja tuo tullessas" -asenteen, joten oli pelkästään loogista käydä ohikulkiessa katsomassa paikan päällä miltä löytö vaikuttaa. Muutaman mutkan jälkeen olimmekin Mikan ja Jessen kanssa Verkvikenin pohjukassa ottamassa kuvia löydetyistä osista. Todellakin, Mika oli löytänyt hylyn kappaleita laitalankuista pohjan Y-muotoisiin kaariin, jotka olivat hioutuneita  pitkän ajan kuluessa. Tiiviste-riveenä oli käytetty eläimen karvaa, jota vielä hapsotti lankkujen reunoilla.


Tein löydöstä tarkastusraportin ja ajatus oli palata paikalle sukeltamaan. Kun palasin lomalta töihin, oli Päivi uurastanut toimistolla pitkään ja kaipasi luontoon. Luontevasti päätimme lähteä tekemään tarkastusmatkan pakulla Barösundiin, sillä tiimimme kolmas jäsen Riikka oli vielä lomalla. Mika oli myös tällä välin ollut ahkera ja tehnyt runsaasti maastohavaintoja muualla saaressa. Tämän vuoksi pyysimme mukaan myös kolmannen arkeologin, maapuolen erikoisasiantuntija John Lagerstedtin. Me meriarkeologit harvemmin liikumme metsässä viran puolesta. Vahvistukseksi saimme vielä 12 vuotiaan poikani, joka kesälomalaisena yllättävästi halusi päästä mukaan kenttäkeikalle.


Lossilla yli ja metsäseikkailuun! Innokkaimmin toisiaan tervehtivät Päivin Korppu-koira ja Mikan perheen labbis Rio. Korpulla oli välillä herrasmiestaidot hukassa, mutta pienellä ohjauksella osasi sekin lopulta käyttäytyä virkamatkaan soveliaalla tavalla ;-) Lähdimme koko ryhmä Mikan perässä vaeltamaan metsään ja arvioimaan maaston havaintoja. Päivä oli aurinkoinen ja lämmin, varsinkin kun ei tarvinnut mennä tuuliselle merelle. Talsimme yli kaksi tuntia metsässä, jonka monimuotoisuus ja kauneus oli taianomaista. Jäin koko ajan jälkeen muusta ryhmästä, sillä oli vaan ihanihan pakko ottaa valokuvia ja vangita kauniit hetket talteen pimeiden talvipäivien iloksi. John hoiti tieteilyn tässä kohtaa.


Tutkailimme vanhaa kiviaitaa, korkeaa kivipengerrystä ja useampaa kivikkoa, jotka tulkitsimme muinaisiksi rantavyöhykkeen kivikoiksi. Saattoipa siellä seassa olla Rouva Jääkaudenkin jälkiä. Oltaisiin tarvittu jo geologi selittämään osaa ilmiöistä, oma ymmärrys loppui hetkessä kesken. Metsätaipaleen jälkeen kiitimme Johnia ja jatkoimme lounastauon jälkeen veden alle loppujengillä.


Nuuskimme Päivin ja Velin kanssa rantaruovikkoa sukeltaen ja snorklaten Mikan ohjatessa veneestä. Näkyvyys oli "jopa" monta kymmentä senttiä, mutta se hävisi heti mutapilveen kun kajosi johonkin pohjassa lepäävään rakenneosaan. Emme paikallistaneet ehjää hylkyä, mutta osasia on toistaiseksi löytynyt sen verran vähän, että oletettavasti se kokonaisempi palanenkin jossain vielä luuraa ja ujostelee. Se ei ehkä ole vielä valmis tulemaan löydetyksi! Meiltähän toistaiseksi puuttuvat hyvät menetelmät hylkyjen paikantamiseksi mudan sisästä ja huonossa näkyväisyydessä käsikopelolla eteneminen ei lopulta ole kovinkaan tieteellistä. Tämä on maailmalla ihan tuttua ja jotkut meriarkeologit puhuvatkin "hand´s eye" termistä jolla tarkoitetaan juuri tällaista "käsillä katselemista".


Ravistelimme itsemme ja toisemme irti ylimääräisistä kaisloista ja pakkasimme kyytiin laitalankut ja viimeisimmän löydetyn kaaren. Nyt on mietintämyssyt päässä, miten jatkamme kyseisen ujostelijan kanssa? Joko ajoitetaan irtonaisia osia, vai vieläkö jaagataan ehjempää kokonaisuutta?


Olemme katselleet "lintuveistosta" useamman arkeologin silmin ja kaikki tulkitsevat puuosan kyllä selkeästi linnuksi. Toinen kysymys onkin vaikeampi, mikä osuus on ihmisen tekemää ja mikä luonnon kulumaa. Tähän ei välttämättä tule koskaan selkeää tieteellistä ratkaisua, joten elämme iloisina tulkintojemme kanssa!


Minna


Merihirviöt Minna ja Päivi, kuva Mika Sarimo.

Veli ja vanha kiviaita. Kuva Minna Koivikko.

Rakennuksenpohjaa? Kuva Minna Koivikko.

Etujoukoissa Päivi, John ja Mika. Kuva Minna Koivikko.

Veli tarkastelee vesikiikarilla olosuhteita. Kuva Päivi Pihlanjärvi.

Mika ja Minna lähdössä poijuttamaan hylkyaluetta. Kuva Päivi Pihlanjärvi.

Korppu ja hylyn laitalankkuja. Kuva Minna Koivikko.

Kaari ihmeissään päädyttyään kuivalle maalle. Kuva Minna Koivikko.











keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Paluumatkalaisia

On helpompaa puskea rajoja ja suunnata eteenpäin- asioissa ja elämässä yleensäkin. Vaatii malttia ja viisautta tunnustaa tosiasiat ja päästää irti vaikkapa viimeisestä leiripäivästä. Kovat tuulet päättivät jatkua, joten pistimme leirin pakettiin. Keskiviikkona sukellettiin vielä aamupäivä ja lounaan jälkeen aloitettiin purkaminen ja pakkaaminen.

Aamupäivän sukellukset suuntautuivat ykköselle ja kakkoselle ;-) Jussarö I ehdittiin kuvaamaan perusteellisesti ja rullamitat, keltaiset tikut, numerokivet ja skaalatikut oli syytä kerätä talteen. Pyrimme aina siihen ettei toiminnastamme jäisi merkkejä merenpohjaan. Näytteenottokohdat merkitään, mutta muuten tavoite on olla puuttumatta hylyn elämään. Nyt meillä jäi kaksi tehtävää kesken: puunäytteen sahaaminen, jossa pohjaan jäi työkalut ja itse näytepala on pintaan asti poijutettu. Toinen missio on nostetun rakenneosan palauttaminen alkuperäiselle paikalle.

Onneksi meillä on yhteistyökumppaneita ja H2O:n sukeltajat ovat aikeissa hoitaa hommat loppuun heti juhannuksen jälkeen. Kiitos tästä jo etukäteen! Juha & Juha -sukellusparilla jäi kana kynimättä näytepalan kanssa, joten hauskaa että Lauron Juha pääsee H2O lippiksen avulla viimeistelemään kaikista rankimman sahausoperaation!

Vikana sukelluspäivänä Jussarö Kakkosta kuvattiin kahden valovoimaisen valaisijan avulla. Juha ja Pete valaisivat hylkyä Topin kuvatessa. Topi ja Pete ovat todella innostuneita 3D mallintamisesta ja leirin aikana oli jokailtaiset mallinnuskinkerit Maijan byssassa. Niko soluttautui joukkoon ja tyypit pääsivät rauhassa pohtimaan mallinnuksen saloja. Hyvä malli rakennetaan hyvästä kuvamateriaalista ja Itämeren olosuhteissa valoilla on iso merkitys. Odotamme ilolla mallien valmistumista ja samalla suunnittelemme viikonlopun mittaista pow-wowta syssymmälle, jossa voitaisiin mallintaa vaikka läpi yön :-)



Maija on mitä parhain sukellustukialus. Ilman osaavaa ja sitoutunutta miehistöä homma ei kuitenkaan luonnistaisi. Ekku, Eero ja Panu- olette todella tarpeellisia ja hulppeaa kun hylkyhommat jaksaa innostaa teitä. Toivottavasti yhteistyömme jatkuu tulevaisuudessakin. Maija on enemmän kuin sukellustukialus, sillä repertuaariin kuuluu gourmet ruoka ja parhaat löylyt. Toiset osaa nauttia elämästä <3 Kiitos kun kestitte tutkimuksellista kaaosta Maijan kannella.

Leirielämä on äärettömän antoisaa, mutta fyysisesti tosi rankkaa. On tärkeää että ilmapiiri on kannustava ja auttavainen. Mieltäni lämmittää nähdä ympärillä onnellisia kasvoja, palaute leirin onnistumisesta oli hyvin positiivista. Ruotsalaiset kehuivat leirin hyviä etukäteisvalmisteluita. Tämä nauratti eniten, sillä olin aikeissa peruuttaa leirin koska en omasta mielestäni ehtinyt valmistelemaan tarpeeksi :-D

Meriolosuhteissa tilanteet vaihtelevat jatkuvasti ja tärkeintä on pakata mukaan joustava mieli. "Ei ole mitään hätää, koko päivä menee kuitenkin ja asioilla on tapana järjestyä" -leirin asenne kannatteli loppuun asti. Turvallisuus edellä mentiin. Tämän oli havainnoinut myös pitkäaikainen yhteistyökumppanimme Juha Hakala, jonka kanssa ajelimme kahdestaan Wellamolla Baggöseen. Juhalla on vertailumateriaalia monenlaisista sukellustapahtumista, joten tämä palaute otettiin ilolla vastaan. Olin myös helpottunut Juhan kärsivällisyydestä Wellamon köysimiehenä. Tuuli oli kova kun saavuimme Baggöseen ja omat parkkeersustaitoni loppuivat kesken. Onneksi laiturissa oli tilaa harjoitella ja jo viidennellä yrkällä saatiin köydet kiinni. Oppimiskäyrä on näissä hommissa aina sopivan jyrkkä, siksi kait tämä jaksaa koukuttaa vuosi toisensa jälkeen!

Ehkä juuri se on parasta, miten jokainen voi oppia toiselta jotain. Kaikki ovat riittävän isoja myöntämään omat rajat ja valmiita oppimaan toisilta jotain uutta. Taas pukkaa isosti kiitollista mieltä. Vielä kun seikkailemme Jessen kanssa tänään Wellamolla takaisin Suokkiin, alkaa leiri olemaan taputeltu. Lopuksi haluaisin kiittää Päiviä ja Nikoa hikisen urakan hoitamisesta, sillä he purkavat kamat tänään Koken tiloihin ja huoltavat varusteet. Iso pus ja kiitos kaikille leiriläisille ja Jussarön asukkaille, teillä on paratiisi ylläpidettävänä.

Ihan kohta Wellamon moottori pärähtää käyntiin ja keula suuntautuu kohti kotia. Jesse lataa vielä hetken omia akkuja. Olemme tänä kesänä tehneet kenttätöitä kuukauden verran yhdessä ja tänään on vika päivä. On äärettömän fantsua kun samaan ihmiseen on pakattu niin paljon sellaista osaamista jota meriarkeologia tarvitsee. Jesse on ollut kalustovastaava, veneen kuljettaja, valokuvaaja, pakkaaja, purkaja, innovoija, innostaja ja iloinen leirin henki. On vaikea kuvitella leirin onnistumisastetta ilman tätä järjettömän isoa työpanosta. Arvostan isosti ja erityisesti arvostan, kun Jesse kouluttaa minusta turvallista veneenkuljettajaa. Eilen onnistuin lopulta kiinnittämään Wellamon kiitettävällä arvosanalla.

Hyvä meidän jengi!









tiistai 20. kesäkuuta 2017

Tuulee niin että tukka lähtee...

Nyt on sukeltajilla muuten hauikset kipeinä! Sahattiin veden alla läjäpäin dendronäytteitä, jos näiden avulla ei ala syntyä tulosta niin en kyl tiiä miten sitä syntyisi. Näytteitä kuvattiin ja mallinnettiin sekä arkeologisesti että median edustajan Ari Heinilän toimesta. Isoin näyte napattiin näyttävästi puolittamalla kuusimetrinen rakenneosa moottorisahalla. Vesa Saarinen sai kunniatehtävän toimia näytteenottajana, siinä ei turvakengät eikä suojalasit ehtineet kyytiin, kun tamminen pala pistettiin kolmeen osaan. Pienin palasista lähtee Tanskaan analysoitavaksi, loput palautetaan mereen alkuperäiselle paikalle heti kun keli sen sallii.

Vesa käynnistelee moottorisahaa. Kuva Minna Koivikko.
Haaksirikkospesialisti Mikko Huhtamies kirjaimellisesti purjehti paikalle alkuviikosta, omat lapset ja vene mukana. Hän oli tehnyt arkistossa tärkeän havainnon Jussarö II hylystä. Toistaiseksi kyseiselle hylylle on ollut kaksi mahdollista identifiointia- Graf Nikita ja Costant Trader (sorry jos kirjoitusasu ei ole oikein). CT esiintyy pelastettavana asiakirjoissa toisaalla saaristossa, joten GN tulkinta saa lisäpontta. Riikka on innostunut tutkimaan kyseistä hylkyä enemmän, joten tästä on hyvä jatkaa.

Micke ja Mikko ihastelevat rakenneosia. Kuva Minna Koivikko.
Näytepalat dokumentoidaan vielä pinnalla. Työn touhussa Niko ja Päivi. Kuva Minna Koivikko.
Hemmottelukelit loppuivat ja alkoi tuulirakojen ja varotoimenpiteiden vuoro. Ulkokohteille ei ollut turvallista mennä, joten pitäydyimme lounatuulilta suojassa olevalle hylylle eli Jussarö l:lle. Pääsin itsekin sukeltamaan sinne sunnuntaina kahdesti. Herrasmies Ekku oli hyvä sukelluspari, molemmat kirosimme itseksemme ekalla dyykillä pulputtavia maskeja, ja juu, minulla oli vielä harmittava hanskavuoto, mutta saimme silti testattua time lapse- kuvaamista mallia varten.

Lehdistötiedote lähti maailmalle pääkonttorilta http://www.nba.fi/fi/ajankohtaista/tiedotearkisto?Article=6405 Hyvä että sain virkakännykän henkiin, Västra Nylandin toimittaja soitteli heti aamusta. Perjantain lehdessä on juttua tuloillaan. Kivaa että toiminta saa näkyvyyttä, sillä tavoite on kuitenkin toimia hylkyjen puhemiehenä.

Ollaanhan me tehty myös sankaritekoja. Saaren lampaista pienin oli tipahtanut männyn juuressa olevaan kuoppaan, eikä päässyt itse pois. Kuulimme Päivin kanssa lohdutonta bää-ääntä ja pelastimme pienokaisen ahdingosta. Enpä ole aiemmin pidellyt lammasta sylissä, lopulta se turhautui ja rupesi syömään hupparin hihnoja kun yritimme tutkia sen vaurioita. Vapautimme pikku bään ja se kirmasi etsimään äitiään. Happy End!

Meidän arkeen on mahtunut myös juhlaa. Maailman ihanin Kati täytti 50 ja yllätykseksi satamassa oli paatti varustettuna ystävillä, ilmapalloilla ja kuplajuomilla. Taatusti mieleen painuva syntymäpäivä elämyksellisessä maisemassa <3 Kaikilla ihmisillä pitäisi olla tuollaisia ystäviä ja laiva täynnä mitä suloisimpia tyyppejä. Ruotsalaisvahvistukset ovat erityisesti arvostaneet auttavaista ilmapiiriä, näiltä tyypeiltä luonnistaa! Sanna ja Patrik istuivat lähtövalmiudessa kun kolme miestä pikaisesti modasi skaalatikut lyhemmiksi ja porattiinpa niihin vielä reijät kuljetusta varten. Patrik oli tästä hyvin vaikuttunut. Meille muille se taitaa olla oikeastaan itsestään selvää!

perjantai 16. kesäkuuta 2017

Jussarön vanhin asiakas

Laivaloukkuna Jussarö- projektin viimeinen kenttätyörupeama alkoi hyvin suotuisissa olosuhteissa. Torstaina heti aamu kuuden jälkeen irtosivat Emilian köydet Suomenlinnasta ja kiire loppui siihen. Koko viikko menee kuitenkin!
Sekalaista logistikointia vuorokausi ja perjantaina Jussarön Cafe Ön aamiaispöydässä istuu joukko meriarkeologiaan sitoutuneita harrastajia vaihtamassa kokemuksia. Vuosi on mennyt nopeasti ja taas ollaan yhdessä täällä maailman upeimmassa saaristoluonnossa! Tavoitteena dokumentoida ja ajoittaa mahdollisimman monta hylkykokonaisuutta.
Ensimmäiseksi haastateltavaksi valitsimme kölin, jonka viereisestä palasta sahasimme ajoitusnäytteen viime kesänä. Siinä ei ollut tarpeeksi vuosilustoja, joten paikka vaati vielä lisähuomiota. Tämä köli on erityisen ujo, sillä vasta neljäs sukeltajapari löysi sen. Koordinaatit ja viistokaikuluotaaminen eivät juuri auttaneet paikantamisessa.
Kölin etsinnöissä törmättiin kuutisen metriä pitkään rakenneosaan, joka oli itsekseen meren pohjalla. Päätimme nostaa sen tarkempaan dokumentointiin ja näytteenottoa varten. Huomenna on Jussarö-päivä, joten Niko hoitaa dokumentoinnin show-luonteisesti yleisölle avoimella laiturilla. Totesimme kyseessä olevan taatusti Jussarön vanhimman asiakkaan. Anniskeluoikeus on tosin vain vedelle, sillä osa palautetaan mereen ja sitä ei sovi päästää kuivumaan missään välissä.






Näytepala pintautumassa. Kuva Niko Anttiroiko.

Jussarön vanhin asiakas ei ollut ihan vapaaehtoinen, piti köytellä kuljetuksen ajaksi. Kuva Niko Anttiroiko.
Eero, Kati, Ekku ja Minna askartelemassa. Kuva Niko Anttiroiko.
Todistusaineistoa miten tyyntä voi parhaimmillaan olla! Kuva Niko Anttiroiko.


Eero, Ekku, Minna, Juha ja Vesa vasemmalta lueteltuna, alapuolella asiakas. Kuva Niko Anttiroiko.



 

 





maanantai 12. kesäkuuta 2017

Siirtoajossa

Maanantai valkeni sateisena. Sadetta tuijottaa tovin, miettii kastumista, mutta sitten sille on vain antauduttava. Olin parkkeerannut pakettiauton syreenipuskan alle ja märät oksat halusivat myös autoon sisään. Työnsin ne hellästi takaisin ulos ja pysähdyin kodin ulko-ovelle hakemaan sukelluskamoja. Molemmat kädet pysyivät kiinni kantamuksissa kun jalat lähtivät alta. Siinäpä sitten tuijotin hetken sadetta päin ja mietin miten paljon sattui. Luita ei ollut poikki, ruoto nytkähti uuteen asentoon joten seuraamuksia oli odotettavissa. Kamat kyytiin ja rantaan tutkailemaan Wellamoa, jossa oli uuden karhea laturi.

Jesse ja Niko liittyivät seuraan. Pakkasimme Wellamon ja teimme työnjakoa. Happipullon uusiminen, sukelluslaitteiden huolto ja muu akuutti säätäminen jäi Nikolle. Jessen kanssa vietiin Wellamo siirtoajolle kohti Baggötä ja tulevaa "Laivaloukkuna Jussarö" projektia. Maisema oli tasaisen harmaa, Weltsusta puuttuu tutka, joten näkyväisyyden väheneminen sumuisella merellä pikkuisen huoletti.

Tankkaus Barösundissa, sekä vene että miehistö piti huoltaa. Huollosta virtautuneina päätimme käydä Jussarössä mutkan tapaamassa vierasvenesataman pitäjää. Vastaanotto oli lämmin ja saimme juteltua avoinna olevat asiat loppuun. Leirikuume alkoi nostaa päätään.

Soitin Baggön merivartioasemalle ja pyysin virka-apua laituripaikan muodossa. Weltsulle löytyi tilaa laiturista ja äärettömän mukavat merivartijat esittelivät meille asemarakennusta. Vähäksi on vedetty henkilökunta sielläkin, vain kolme miestä pitää pelastamisvalmiutta yllä. Parempi ettei jouduta hankaluuksiin merellä, asemalla muistettiin vielä Wellamon paluumatka Jussaröstä vuonna 2015 kun tulimme heidän hinauksessa asemalle. Siitä Wellamon matka jatkui auton lavalla takaisin Weldmecin telakalle Porvooseen. Ei niin kaunista, eikä kunniakastakaan...

Niko kurvasi pakulla poimimaan meidät kyytiin ja hurjastelimme takaisin kotiinpäin. Aamuinen flippaaminen alkoi tuntua selässä, joten huominen päivä alkaa naprapaatin penkiltä. Automatkan aikana laadin vielä polveilevan leirikirjeen vapaaehtoisille sukeltajille. Jesse sopi Enzon kanssa matkan varrelle treffit Sellon parkkipaikalle. Kuivapuku lähti huoltoon ja meitä kaikkia nauratti tämä omituinen kohtaamispaikka. Se oli kuitenkin logistisesti kaikille helpoin ja puku on huomiseksi taas kunnossa.

Niko droppasi meidät Kauppatorille, josta ehdimme kasin lauttaan. Tulipahan taas päivälle mittaa, oli aika kaikkensa antanut olo. Samaan aikaan lopputiimi tutkailee Dalarössä miten siellä operoidaan, mutta siitä kokemuksesta saavat Riikka ja Päivi avautua ihan itse :-)

Minna